Täällä taas. Talven ajan oli kiva olla töissä, oli joka päivä mielekästä tekemistä. Tein työni tunnollisesti ja hyvin, sain kehuja ja työkaveritkin kovasti toivoivat että olisin saanut jatkaa. Vaikka kuinka yritin olla optimistinen ja ajatella positiivisesti, että rekrykoulutuksen jälkeen olisin saanut työsopimuksenkin, niin taas piti pettyä. Työnantajan tarve oli loppujen lopuksi vain projektiluontoinen ja tällä rekrykoulutuksella saatiin pätevä tekijä edullisesti. Ei voi mitään, uutta matoa koukkuun.
Vaikka pakko on kyllä myöntää, että vaikka työttömyys onkin jo sinänsä tuttu olotila, eikä enää tässä vaiheessa niin suuri kriisi, kuin mitä se oli joskus työttömyysurani alkuvaiheissa, koin pienimuotoisen toivottomuus-vittuuntumis-haistakaapaskakokovaltiovalta -kriisin. Siis että taas meni pieleen. Taaskaan en saanut töitä. Taas joutuu loputtomaan hakemusruljanssiin. Taas minua käytettiin hyväksi. Taas olin liian sinisilmäinen ja nenästä vedettävä. Taas pitää selitellä sukulaisille ja kavereille, että työt loppuivat. Taas minä. Taas ja taas ja taas. Taas. Prkl.
Tein taas päivitetyn version CV-nettiin. Sieltä on tullut kaksi kertaa sähköpostia jonkin amerikkalaisvalmisteisen sähkölaitteen myyntityöstä. (Pölynimuri?) Kerran on myös soitettu erään pölynimurivalmistajan edustajan toimesta, josko myyntiedustajan työt kiinnostaisivat. Ihan huvin ja urheilun vuoksi sovin haastatteluajan, vaikka en todellakaan ole kiinnostunut pölynimuri kainalossa ovelta ovelle ravaamisesta. Halusin lähinnä vain jotakin ohjelmaa työttömän arkeen ja edes jotain treenikokemusta työhaastattelussa olemisesta. Niitä kun ei ihan ruuhkaksi asti ole ollut. Ilmeisesti olen kiinnostava henkilö pölynimurikauppiaiden mielestä. Onhan sekin kai jotakin..
Työhakemusten väsäämistä. CV:n päivittämistä. Työpaikkailmoitusten selaamista. Sitähän se arki taas on.
