TE-toimisto on vihdoin selvityspyynnön käsiteltyään suuressa viisaudessaan päättänyt, että tuen maksamiselle ei ole estettä. Kylläpä helpotti. Tätä päätöstä odotellessani olen edelleenkin jatkanut jokapäiväistä päivystämistäni, no okei, arkipäivisin vain. Päivystämiseksi tätä voisi sanoa, kun koko ajan odottaa yhteydenottoa työnantajilta tai työkkäristä. Voi sitä harmituksen määrää, jos joku hakemani työ menee sen takia ohi, että en ole ollut tavoitettavissa, jos joku yrittää soittaa. Päivystysvuoroni alkaa aamulla 9 aikaan ja päättyy suunnilleen 17 maissa. Päivystyksen ohella yritän suorittaa kotiaskareita ja vuodattaa sydäntäni ja sieluani uusiin hakemuksiin. Jatkuva hälytystila stressaa, mutta ei tässä voi muutakaan. Tässä hommassa ei lomia myönnetä. Ulkopuolisen silmin tämä vaikuttaa ehkä helpolta ja leppoisalta lorvimiselta, mutta ei tämä sellaista ole. Tai ehkä se jollekin on sitä, mutta minun luonteellani se ei onnistu. Sen verran on selkärankaa, että jotakin pitää koko ajan yrittää keksiä. Selaan työpaikkailmoituksia ja kirjoitan hekamuksia. Teen kaikenlaisia työpaikkahakuvahteja eri paikkoihin, Oikotielle, Monsteriin, jne. ja niiden perusteella tulevia työpaikkailmoituksia sitten selailen toivonkipinä sydämessä ja teen hakemuksia.
Kohta on joulu. Ehkä ne välipäivät voisi ottaa vähän rennommin, hengähtää hetkisen. Ei silloin kai mikään yritys kumminkaan rekrytointeja tee. Positiivista tuon TE-toimiston päätöksen lisäksi on myös se, että edellisessä työssä saamani vammat ja kivut ovat poissa, olen ihan kunnossa. Onneksi ei tullut mitään pysyvää vaivaa, se tässä kai on kumminkin kaikkein tärkeintä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olet sitten kohtalotoveri, onnellisesti työelämässä tai jotain muuta - osallistu ihmeessä keskusteluun!