Työtön työnhakija, siinäkö kaikki?

Jonkin aikaa olen miettinyt blogin kirjoittamista ja tänään arvelin ajan olevan kypsä. Ainakin minä itse olen kypsä omaan tilanteeseeni ja ajatusten purkaminen voisi tehdä terää.

Olen 40+ ikäinen nainen, moneen taipuva, ahkera ja hyvä työntekijä. Taustallani on hyvinkin erilaisia töitä; teollisuuden työtehtäviä, kouluttamista, yrittäjyyttä, toimistotöitä, myyntitehtäviä erilaisten tuotteiden parissa, muita asiakaspalvelutöitä, hieman hoitoalaa sivuavia töitä myös - vaikkakin ilman mitään hoitoalan pätevyyttä tai aikaisempaa kokemusta.

Luonteeltani olen joustava ja kaikkien kanssa tulen toimeen. Minulla on kaksi lukion jälkeen käymääni tutkintoa, täysin erilaisilta aloilta (ammattitutkinto ja AMK-koulutus) ja lisäksi erilaisia täydennyskursseja. Olen hypännyt omalta mukavuusalueeltani pois useammin kuin kerran ja alaa olen vaihtanut monen monta kertaa. Olen tehnyt vaihtuvien tilanteiden mukaan sellaista työtä, mitä olen milloinkin onnistunut saamaan. On tullut epätoivon hetkinä kokeiltua myös epämääräisen palkkausmallin puhelinmyyntihommia, joista ei todellakaan tullut tiliä. Olisin saanut tyrkytettyä puhelimitse vaikka minkälaista lehteä ja pilleriä, mutta oma moraalikäsitykseni ei antanut myöten pakkomyydä vanhuksille, tai muille hieman epävarman kuuloisille tapauksille yhtään mitään. Ja hei, jollei edes itse usko myymäänsä tuotteeseen, on ihan turha yrittää sitä myydäkään. Ainakaan en itse pysty katsomaan peiliin sen jälkeen, muista en tiedä.

Työurani alussa olin ensin yli 5 vuotta erään yrityksen palveluksessa, josta lähdin itse puolisoni yritykseen mukaan. Yrittäjyyttä kesti kymmenisen vuotta, kunnes vuonna 2007 tuli seinä eteen ja yritystoiminta päättyi. Viimeiset 9 vuotta olen opiskelun ohella ja sen jälkeen tehnyt erilaisia pätkähommia. Oli joukossa myös jokunen ns. vakituinen työ, mutta yksi päättyi siihen, että nuori yritys kaatui ensimmäisen puolivuotisen toimintansa aikana ja se siitä sitten. Toinen vakipaikka tyssäsi siihen, että minut palkannut henkilö totesi tehneensä virheen - olinkin heille liian kallis (vakituinen, täysiaikainen ja tessin mukaan palkkataulukon korkeimmassa pykälässä), joten minut irtisanottiin koeajan puitteissa (ja tilalle palkattiin edullisempia määräaikaisia osa-aikaisia työntekijöitä). Kolmas loppui siihen, että minut palkannut henkilö ei itse asiassa ollut minut palkanneen yrityksen työntekijä (selvisi jälkeenpäin, omituinen kuvio, tiedän..) ja loppupeleissä syystä tai toisesta minut irtisanottiin koeajalla - siinä taisi olla vähän nokittelua puolin ja toisin näiden kahden yrityksen välillä ja minä olin aika oiva (syytön) kiistakapula siihen soppaan. No, voipahan ainakin todeta että kaikkea on tullut nähtyä!

Merkilliseltä tuntuu, että ei vaan tahdo löytyä töitä. Siis tiedättehän, sellaisia oikeita töitä, joista maksetaan kohtuullista palkkaa. En tarvitse huippupalkkaa, yli 2000 euron kuukausipalkkaa en ole saanut koskaan. Toiveena on palkka jolla normaali ihminen elää ja saa vähän säästöön sukanvarteen ja joskus voisi vaikka käydä lomamatkalla etelän lämmössä. Ei kuulosta kohtuuttomalta, eihän? Ei minustakaan.

Pari vuotta sitten jäin ensimmäistä kertaa vähän pidemmäksi aikaa työttömäksi, olin reilun vuoden työttömänä. Viime kesänä sain taas muutamaksi kuukaudeksi töitä paikasta jossa olen ollut ennenkin, mutta heillä ei ole mahdollisuutta palkata kuin kesäkaudeksi vähäksi aikaa. Viime kesän jälkeen en ole saanut töitä. Työhakemuksia olen lähettänyt satoja! Yritysten nettisivujen työnhakulomakkeita, avoimia hakemuksia mahdollisiin piilotyöpaikkoihin, hakemuksia ilmoitettuihin paikkoihin, kysellyt ystäviltä ja kylänmiehiltä, yrittänyt päästä erilaisiin rekrykoulutuksiin, joiden kautta voisi ehkä työllistyä, pitänyt silmät ja korvat avoinna.. mutta ei.

Kieltämättä tässä alkaa uupua, vaikka yritänkin uskotella itselleni että kyllä asiat tästä vielä järjestyvät. Televisiosta tulee ajankohtaisohjelmia ja uutisia, joissa työttömiä syyllistetään. Osoitetaan sormella, että soo soo - kohta teidät laitetaan kuriin, teidät laiskimukset ja työtä vieroksuvat yhteiskunnan elätit. Keppiä tiedossa! Semmoinenko minä sittenkin olen? En kai.. Mielestäni olen yrittänyt saada töitä ihan kiitettävästi. Minua itseänikin häiritsee suunnattomasti työttömänä oleminen. Seinät kaatuvat päälle, kun kökkii kotona ja naputtaa hakemusta hakemuksen perään. Olen kyllä opiskellut uutta kieltä viime syksystä lähtien, siinä toivossa että siitä olisi edes vähän apua työnhaussa. Ja ihan oman mielenterveytenikin takia on hyvä puuhata edes jotakin itseään kehittävää. Mitään ei voi kuitenkaan suunnitella, mitään uutta ei voi hankkia, paremman auton vaihtoa varten ei saa lainaa/rahoitusta, tai edes osamaksulla uutta pyykinpesukonetta kodinkonekaupasta. Minun onneni on avopuolisoni. Hänellä on vakituinen työpaikka, jonka palkalla pääosin elämme. Samalla avopuolisoni on epäonneni, sillä ilman häntä voisin muuttaa työn perässä muualle ja voisin päästä yhteiskunnan sylkykupin asemasta pois. Mutta enhän minä tietenkään rakastani jätä, eikä hänenkään kannata irtisanoutua vakituisesta työpaikastaan sen toivossa että muuttaisimme minun mahdollisen työni perässä muualle - etenkään tällaisina aikoina..

Silti yritän jaksaa hymyillä ja selitellä sukulaisille ja tuttaville, että ei - en ole löytänyt töitä. Kyllä, olen kyllä hakenut. Ja yritän olla avaamatta sanaista arkkuani bussissa, kun takanani istuvat tuntemattomat rouvat päivittelevät keskenään, että kyllähän tekevälle aina töitä löytyy, se on ihan itsestä kiinni. No ei nykyään löydy ja ei ole. Ainakaan aina. No, uusia työhakemuksia kirjoitellessa ja onnenpotkua odotellessa olen edelleenkin tilastojen täytteeksi niputettu työtön työnhakija.